Uskoon tuleminen
Katsoin tässä pari iltaa sitten vanhan elokuvan, “Mona ja palavan rakkauden aika”. Pääroolissa on nuori Anna-Leena Härkönen, joka kirjoitti jo silloin esikoisromaaniaan Häräntappoase. Kaveriporukka oli varsin alkoholiin menevää, tytöillä oli teiniraskauksia ja abortteja taakkoinaan.
Elokuvassa Mona meni telttaan hengelliseen kokoukseen, ja koki siellä kaipaamaansa lämpöä ja yhteenkuuluvuutta. Häntä alkoi vaivata nykyinen elämänsä ja siihen kuuluvat paineet. Hänen mieltään ei horjuttanut, vaikka hän näki raitistumisestaan saarnanneen miehen eksyvän juomaan muiden alkoholistien kanssa puistossa. Mona tuli uskoon. Kaikki suinkaan eivät siitä pitäneet, koska hänen äitinsä oli tullut saarnamiehen raiskaamaksi nuoruudessaan. Näkisin, että hänen sisällään oli ammottava tyhjyys, jonka täytti uskonnollisen yhteisön lämpö ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Teltassa kaikki ihmiset hakivat itselleen sitä samaa.
Jostain syystä olen kokenut kirkollisen toiminnan itselleni vieraaksi ja kaukaiseksi. Olen kyllä miettinyt useastikin, olen nähnyt kavereiden tulevan uskoon. Mutta en ole kokenut lämpöä ja yhteenkuuluvuutta, vaan jokin sisälläni on pistänyt vastaan. Nuoruudessani oli “lestat , uskikset ja urheilijat”, kovikset vetivät nurkalla röökiä, nyt hirvittää tämä yläasteikäisten toiminta oman esikoisen siirryttyä yläasteelle. Minun mielestäni tämä kaikki tuntui jotenkin liian tylsältä, halusin tulla, mennä ja kokea…
Mukavaa lokakuun alkua, Serena, 246.